Olen miettiny vähän aikaa lukiessani muiden samaa ongelmaa kärsivien blogeja ja tekstejä.. Hehän ovat alkujaan olleet ylipainoisia/ jotain siinä rajalla? Heillä on ns, ''oikea'' syy laihduttaa. En tiedä onko minulla sitten oikeaa syytä laihduttaa, kun olen melkein jo alipainoinen?
Miksi sitten näen itseni lihavana ja tunnen sen myös? Ja kuulen sen? Olenko vain säälittävä huomiohuora?
Oon kuitenki tosi positiivinen ja vahva ja ilonen ihminen, mut kuitenki tosi ailahteleva. Se on helppo olla aidosti feikisti ilonen, kukaan ei pysty epäilemään eikä kukaan näe mun lävitse. Toisaalta joskus toivonki et ne näkis mitä ajattelen ja tunnen. En tiiä kyl et uskottaisiinko musta. Eihän voi olla anorektikko jossei liiku himosti ja syö suht ''normaalisti'', eikä kiiku kuolettavan alipainon rajalla. Onks tää sitte jotai typerää huomiohuorausta ja ruualla leikkimistä? Eikö se riitä, että en kykene syömään, lasken kaloreita ja tarkkailen painoani ja vatsaani jatkuvasti, pelkään lihoamista kuollakseni, viiltelen...? Eikö tää kaikki riitä kertomaan ettei kaikki oo hyvin? Oonko mä sit niin hyvä piilottelee tätä kaikkee. Vai onks tää kaikki jo niin normaalia, ettei siihe puututa?
Mistä kaikki tää alkoi?
Kaikki alko siit kun olin 13/14vuotias, seurustelin yhen pojan kanssa. Sairastin silloin bulimiaa koulukiusaamisen aiheuttaman stressin ja paineen takia. Laihduin 49kg-39kg, saman pitunen (158cm-160cm). Rupesin sitte vuoden oksentelun ja laihtumisen jälkeen paranemaan. Pääsin lihomaan 43kiloiseksi, kun poikaystäväni sanoi minua lihavaksi eikä halunnut minun lihovan yhtään enää. Siihen perään alkoi anoreksia kukkimaan. Heti bulimian jälkeen anoreksia.. 14 vuotiaasta 16vuotiaaseen asti pelleilyä painon, ruuan kanssa. Olen kuitenkin nyt 49kg, koska onhan mulla, niinkuin monella muullakin anorektikolla hyviäkin aikoja..
Lyhyt ja ytimekäs tarina. Teki mieli avautua ja selventää teille miksi ja miten, missä ja milloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti